Katto
Alussa oli vain sisä- ja ulkokatto. Sitten tuli kattonopeus. Lasikatto. Datakatto.
Mutta jo paljon ennen kuvioissa olivat kattokassiset, joita löytyy edelleen monelta työpaikalta. Sellaiset, jotka asettavat katon asioille. Sille mikä on mahdollista ja mikä ei. Ja usein rajana on kassisen oma tietoisuus ja vielä useammin hänen mielikuvituksensa.
Ihmisluonnosta kertoo kaksi tarinaa:
- Ensimmäinen kertoo start-upissa työskennelleestä suomalaismiehestä, joka oli kerran erehtynyt palaverissa sanomaan, ettei jokin ollut mahdollista. Sen jälkeen häntä oli seuraavat puoli vuotta kutsuttu Mr. Impossibleksi.
- Toinen tarina kertoo henkilöstön rakastamasta toimitusjohtajasta, joka ei koskaan sanonut millekään idealle että ei vaan että kerro lisää.
Mistä nämä kaksi tarinaa kertovat?
Ensimmäinen tarinaa kertoo mielen antautumisesta raudanlujalle logiikalle, joka kumpuaa pelosta ja menneisyyden painosta, tarpeesta asettaa rajoja. Tarinan sytyttävin puoli on työyhteisö, joka haastoi yksilön rajat ja omalla humoristisella tavalla auttoi hänet ulos rajoistaan.
Toinen tarina kertoi harjoittelun hedelmästä, järkevästä tavasta ylittää oma luontainen reaktio. Samalla auttaa muita näkemään uusia mahdollisuuksia ja rohkaistumaan oman potentiaalin löytämisessä.
Vaikka välillä tuntuu, että maailma on omia kattojaan tarjoavia kassisia täynnä, uudenlaiset kattokassiset tulevat. Heidät tunnistaa alkuperäisen Katto-Kassisen olemisesta:
- jalat tukevasti mielikuvituksessa
- mottona: ”Hauskaa pitää olla, muuten minä en ala mitään.”
- lentoon lähdetään kun siltä tuntuu
Niin kuin kuka tahansa meistä voi.
Mikko Taskinen
P.S. Rakkaat lukijat ja osallistajat! Kiitos kaikille teille hyville tyypeille ja erityiskiitos erityishyville tyypeille: Susanna, Tuulia, Teemu, Asta, Riitta, Sari, Outi ja Marika. Vanha kunnon totuus pätee myös ensi vuonna: vuodesta tulee paras vuosi koskaan, koska me teemme siitä sellaisen. Hasta la vista, baby!
Vastustan
Kun saavuin joogasalille, sain tietää, että meidän hunajaäänisen joogaopemme sijaisena oli joku nuori jannu. Ei, tällaisista yllätyksistä en pidä.
Pahempaa oli tulossa. Jannun ääni oli yhdistelmä ulkoa opittuja fraaseja & ylitsevuotavaa itsevarmuutta. Killeri kombinaatio. Vai mitä sanotte tästä:
– Jos mielenne nousee ajatuksia, antakaa niiden lipua pois kuin pilvet omilla raiteillaan.
Omaperäistä! Ja milloin pilvet alkoivat kulkea raiteilla?!
Seis. Tässä vaiheessa minäkin tajusin tollona vastustavani olosuhteita. Vaan tällaista on mielen ohjaaminen: lankeamista ja itselleen nauramista.
Maailmassa törmää muuhunkin vastustamiseen.
Olen viime aikoina tavannut rahan runtelemia ihmisiä. Siis sellaisia, jotka keskiyön kriisin tultua ovat havahtuneet sille, että ovat eläneet jonkun toisen elämää, keränneet rahaa elämisen kustannuksella ja sitten vaellelleet sydän jäähtyneenä läpi elämänsä.
Mikä tässä on vastustus? Näiden ihmisten sielu on huutanut havahtumisen sanomaa jo vuosia, mutta vastarinta on ollut kovempaa kuin rohkeus kuunnella sitä. Ennen kuin nyt, pakon edessä. Vaan parempi näinkin.
Olen myös tavannut ihmisiä, joiden sydän palaa lämpimänä uudelle & ajanmukaiselle. Mutta he eivät mahdu työpaikalleen, koska sekä yrityksen kulttuuri että systeemi vastustavat uutta.
Nämä ihmiset kuluttavat energiansa vastustamiseen ja sitten lähtevät. Ja usein parempi niin: yksilö tavallisesti häviää yhteisölle. Hyvempi on olla siellä, missä energia ei kanavoidu vastustamiseen vaan toteutumiseen ja toteuttamiseen.
Jos kvanttifysiikka on oikeassa eli maailma koostuu energiasta, lähtökohta muutoksen tekemiselle on hyväksyminen. Kaikki ovat onnellisempia kun antaa maailman virrata.
Mikko Taskinen
Piste.
On hyvä, että ihminen osaa aloittaa asioita: hän saa hommat startattua, pistää projektit vauhtiin ja pääsee eteenpäin. Aloittaminen vaatii lähtökitkan voittamista. Ryhtyminen on usein vaikeaa. Ei huvita, on kaikkea muuta eikä oikein tiedä mistä aloittaisikaan.
Siksi moni jahkailee mielummin koko elämänsä ja on aloittamatta. Sitku-ajattelija odottaaa sopivaa hetkeä, eikä sitä tule. Kenties koskaan. Sen jälkeen voikin siirtyä mutku-tyyppiseen ajatteluun, jossa kadutaan elämätöntä ja tekemätöntä elämää.
Mutta aivan yhtä tärkeä taito kuin asioiden aloittaminen, ihmissuhteiden virittäminen tai harrastamaan ryhtyminen on myös asioiden saattaminen loppuun. Joskus ihmissuhteille pitää pistää piste, projektit saatettava loppuun, työpaikkaa vaihdettava tai todettava, että tämä juttu on nyt nähty, nyt on aika siirtyä seuraavaan.
Lopettaminen ei ole sen helpompaa kuin aloittaminenkaan. Entä, jos vanhaa tulee ikävä? Entä jos ruoho ei olekaan vihreämpää. Entä jos vanha harrastus kiinnostaakin joskus taas uudestaan?
Itse olen ihmisenä hyvä aloittaja. Innostun ja voitan lähtökitkan saman tien. Silloinkin kun en ole erityisen innostunut, teen ikävät hommat pois alta. Ja silloin kun olen innostunut, olen flow’n vietävissä saman tien. Kirjoitan aamukuudelta. Ideoin iltamyöhään. Ja aikataulutan kalenterin pullolleen kaikkea kivaa ja kiinnostavaa.
Se missä en ole luonnostani kauhean hyvä, on lopettaminen. Työhommat saan kyllä maaliin, mutta vapaa-ajan projektien stoppaaminen on vaikeaa. Lopetan kuntosaliharrastuksen vasta, kun olen kaksi vuotta käynyt vastentahtoisesti salilla. Yritän olla sosiaalinen joka suuntaan, koska se kuuluu mielestäni ystävyyteen ja lopputuloksena on vain se, että olen kireä kuin viulunkieli jopa ystävilleni, kun olen asettanut itselleni mahdottomia tavoitteita. Haluan olla joukkueenjohtaja, vanhempainyhdistysaktiivi, harrastelijakirjailija, monikanavabloggaaja ja aktiiviharrastaja kaikessa.
Olen kehittynyt lopettamisessa vuosien varrella. Olen nykyään hitusen parempi. Osaan kuunnella itseäni paremmin. Osaan luovuttaa.
Olen oppinut, että se, että asioille pistää pisteen ei tarkoita sitä, ettei tarina voisi koskaan jatkua.
Nyt on tullut aika pistää piste projektille, joka alkoi aikoinaan Esimiehistymisestä, joka oli sekä blogi että kirja ja jatkui myöhemmin Paremmaksi tyypiksi -kirjan ja blogin kautta.
Kiitän erityisesti kirjoittajakollegaani Mikkoa, jonka kanssa ajatus on johtanut toiseen. Ja lähtökitka on voitettu monta kertaa.
Lisäksi kiitän teitä kaikkia, jotka olette lukenee blogauksia ja osa jopa ehkä kirjat. Kiitos.
Sisäinen matka paremmaksi tyypiksi jatkuu kuitenkin joka päivä. Joskus paremmalla, joskus huonommalla menestyksellä. Mutkitellen matkalla kuitenkin…
Hyvää matkaa teillekin!
Susanna Isohanni
Käännä takkia aina joskus
Olen huomannut, ettei Suomessa saa muuttaa mielipdetään. Ei ainakaan jos on poliitikko tai yritysjohtaja. Tämä havainto on saanut minut pohdiskelemaan, mitä pahaa on mielipiteen tai näkemyksen muuttamisessa, vai onko? Ja olisiko jopa hyvä, jos silloin tällöin kääntäisimme takkimme?
Jos kukaan ei koskaan muuta mielipidetään, edes hitusen tai edes ymmärrä vastapuolen kantaa, on kaikki maailman keskustelu turhaa. Keskustelu ilman muutosta (mielipiteen tai asenteen) on vain jankkaamista. Yksi sanoo juupas, toinen eipäs.
Sellaista keskustelua ovat toki keskustelupalstatkin pullollaan.
Mutta mitä jos suhtaututuisimme takinkääntäjiin hitusen positiivisemmin: jos ihminen muuttaa mielipiteensä, hän on ehkä saanut asiasta uutta informaatiota, ja on sen ansiosta kyennyt tekemään älyllisen uudelleenarvioinnin. Olin väärässä. Sain uutta tietoa. Nyt tiedän paremmin.
Hyvä tyyppi ei jumita näkemyksiinsä sen vuoksi, että on tyhmänylpeä eikä kykene myöntämään olleensa väärässä.
Hyvä tyyppi ei tosin myöskään ole tuuliviiri, joka muuttaa mielipidettään aina sen mukaan, kenen kanssa on viimeksi keskustellut.
Joskus on kuitenkin perusteltua kääntää nuttu nurin.
Susanna Isohanni
PC
Kun joskus 90-luvun alussa kovaksi sanaksi tuli pc eli political correctness, moni kelpo porvari taputti valkoiseksi puuteroituja käsiään. Eikä syyttä: yhtäkkiä saattoi luvan kanssa eli kansan sivistysprojektina rajoittaa ihmisiä sanomasta mitä he ajattelivat. Siinä vaiheessako siirryimme ajattelun sanomisesta sanomisen ajatteluun?
Tarpeeseen tämä toki tuli. Kaikenlaiselle ääliömäisyydelle, rasismille, seksismille tai muuten vaan huumorin varjolla lausutulle härskille ennakkoluulolle saatiin työpaikoilla suitsia. Vai saatiinko?
Leikkaus vuoteen 2015 kertoo muuta:
Konsultti jakoi tuppisuiden neukkarissa puheenvuoron:
– No niin ja siitä eka enkeli jossa vessanpöntössä lenteli.
Toimitusjohtaja teki rohkean päätöksen psyykaten itseään:
– Ei tässä olla neekereitä!
Esimiehen sähäkämpi versio kuluneesta sananparresta kommenttina alaiselle:
– Ei taida nyt olla sullakaan ihan kaikki jutskut kammiossa.
Kovaa peliä täällä rajamaassa siis.
Ollaan ihmisten välisten valtasuhteitten ytimessä: mihin suostutaan ja mitä sallitaan. Miten huono huumori on vielä huumoria ja onko sekin parempi kuin ei huumoria ollenkaan?
Pakkaa sekoittaa lisäksi se, että ihan meidän tavallisten ihmisten lisäksi lähes jokaiselta työpaikalta löytyy persoonallisuuksia, joiden varjoja paraskaan rekryprosessi ei tunnista:
- Harrastaja- ja ammattiloukkaantujat. Millään enkelten kielelläkään et kykene ilmaisemaan asiaa niin neutraalisti, etteikö siitä loukkaannuta tai oteta itseensä. Aivan selvästi olit niin puolueellinen!
- Raaka-Raijat. Lupa ilmaista itseä suoraan ja kovaa välittömästi nousevasta reaktiosta. Pierun pidättelijät ovat erikseen!
- Mimosat eli HSP:t. Kun ihoa ei ole, kaikki koskee ja sattuu. Olisi hienoa, kun edelleen voitaisiin puhua kukista ja mehiläisistä.
Ja koska kyse on ihmisten yhteisöstä, pc millä tahansa työpaikalla on rajankäyntiä:
- miten virkistävää kun joku sanoo suoraan mitä ajattelee
- miten tuhoavaa reaktiivinen suoraan sanominen on
Olennaiseen keskittyminen kaiken suhteen olisi helpompaa, jos työyhteisö kykenisi yhdessä lukemaan arvoja kuin ihanteita, askeleina parempaan. Eli työpaikalla elettäisiin kuin perheessä, jossa jokainen
- saa olla omansa muttei toisten hyvinvoinnin kustannuksella
- suostuu kasvamaan osassaan
Itsestään syntynyt työpaikan kulttuuri marinoi helposti kaikki mukaansa elleivät yhdessä sovitut arvot tarjoa riittävää selkärankaa yksilöille vetää rajoja sinne, minne ne kulloinkin kuuluvat.
Mikko Taskinen
Totuus paljastuu kuitenkin
Viestintäkonsultti kuulostaa sanana jotenkin ylevältä, kenties jopa jäykältä, mutta vähintään edustuskelpoiselta. Sellaiselta jakkupukuiselta. Viralliselta ja asialliselta. Minä en ole sellainen. En ole koskaan ollut, enkä tule koskaan olemaankaan. Joskus ehkä kuvittelin, että minun pitäisi tulla sellaiseksi. Tai että olisin parempi työssäni, jos olisin vähemmän pirskahteleva, vähemmän kovaääninen ja naurava. Vähemmän kaikkea sitä, mitä oikeasti olen.
Onneksi kuitenkin ajat sitten opin, että muuksi en voi muuttua. Esittäminenkään ei kannata, sillä totuus paljastuu ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Siksi oma persoonansa kannattaa laittaa peliin heti ensi kättelyssä.
Kaikki eivät tietenkään tykkää. Kaikkien kanssa eivät kemiat vain natsaa, ei sille mitään voi. En ota sitä henkikökohtaisesti.
Mutta olemalla oma itseni, olen ainakin rehellinen sekä itselleni että muille. Sitä saa mitä tilaa.
Jos voisin nuorelle Susannalle jotain kertoa täältä tulevaisuudesta, niin sanoisin, että älä stressaa sillä, mitä et ole. Älä kuvittele, että on olemassa jokin muotti, johon sinun pitää sulloa itsesi.
Totta kai kannattaa hakeutua työhön, jossa oma persoonallisuus ja taipumukset pääsevät kukoistamaan ja kasvamaan. Mutta muuksi ei tarvitse, eikä kannata muuttua. Paras versio itsestä riittää.
Tittelit sivuun ja minä tilalle.
Susanna Isohanni
Hei lopeta!*
Jokaisella on tapansa selvitä arjestaan. Joillakin ne ovat to-do-listat, nuo näppärät kalenterinjatkeet. Selkeitä etuja:
- GTD
- Asiat eivät pyöri mielessä vaan siirtyvät lappusten kautta teoiksi
- Tekemisen meininki eli aikaansaamisen tunne
Järkevää ja tehokasta.
Vaan mitä jos nämä kiireelliset ja päivänkohtaiset hommat ovat osa elämänunta, jonka tarkoitus on pitää sinutkin erossa siitä, mihin olet menossa? Entä jos sinulla olisi oikeasti jotakin tärkeämpääkin tekemistä?
Se selviää helposti (tadaa!): not-to-do-lista.
Aivan kuten kelaat aamuisin tai
paremmassa tapauksessa jo iltaisin ja
parhaassa tapauksessa aina työpäiväsi päättyessä,
mitä hommia on seuraavaksi tehtävänä. Samoin peilaat ne asiat ja tavat, joita voisit tänään jättää tai lakata tekemästä.
Eli mitä esimerkiksi?
Siivoa aluksi vaikka
- Vinttisi. Lopeta sinua harhaan johtavat ja uomautuneet ajatustottumuksesi.
- Elämänkerroksesi. Anna sinut muista erottavan egosi väistyä kohtaamisissa, jotta kanssaihmisesi saa tilaa toteutua ja kehittyä.
- Kellarisi. Kaikki aikaa ja sinua vievät menneen työhistoriasi rutiinit, huomion kiinnittäminen ja ajan antaminen asioille, jotka eivät sitä ansaitse.
Miten vapauttavaa on riisua itsensä rutiiniensa edessä! Koska: mitä jää jäljelle?
Pystytkö näkemään työpäiväsi, josta kaikki turha olisi poissa?
Ja: missä olisit vuoden päästä, jos yksikin turhuus olisi poissa?
Turhien ja väärien hommien tekemisestä kirjoitti muuten eilen Matti Apunen.
Jokainen meistä kantaa mukanaan menneisyyttään, joka paitsi estää tämän päivän myös astumisen huomiseen. Jokaiseen meistä on tarttunut onnistumisen kokemuksista sellaisia tapoja tehdä töitä, jotka olivat hyviä silloin ja niissä olosuhteissa.
Niistä on aika päästää irti ja päästä eroon. Aika lopettaa järjettömyys. Se ei välttämättä ole niin helppoa kuin rutiinien jatkaminen mutta paljon hyödyllisempää ja tärkeämpää. Ja järkevämpää tehdä se itse kuin jonkin ulkoisen pakottamana.
Miltä sinun not-to-do-listasi tänään näyttäisi – hyvältä?
Mikko Taskinen
*Kuka vielä muistaa tätä Tiktakin ensimmäistä hittiä, rajusti tarttuvaa korvamatoa?
Ensitreffit itsensä kanssa
Syksyn aikana on televisiossa pyörähtänyt käyntiin parikin tosi-tv-ohjelmaa, jossa ollaan parisuhteen syntymisen ja viehätysvoiman syttymisen äärellä. Ensitreffit alttarilla puhutteli minua jo viime tuotantokaudella, joten koukkuun jäin nytkin.
Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa mennään parisuhteen pinnan alle. Pariskunnat tutustuvat toisiinsa, mutta myös itseensä. Ensitreffit alttarilla -ohjelma on paljastanut minulle, katsojalle, asioita itsestäni. Sen avulla olen pohtinut paljonkin parisuhteeseen liittyviä asioita että minua itseäni. Miten itse toimisin tuossa tilanteessa? Miksi ajattelen asiasta niin kuin ajattelen? Toisten elämän tirkistelyn sijaan, tai ainakin lisäksi, voin tirkistellä myös itseäni.
Ihminen tuo aina parisuhteeseen kaikki aiemmat parisuhteensa ja niiden lisäksi myös omat aiemmat tärkeät ihmissuhteensa aina lapsuudesta saakka. Se, mitä näemme toisessa ihmisiessä, kertoo siitä, mitä olemme näkeneet muissa elämämme ihmissuhteissa. Mutta se kertoo erittäin paljon myös siitä, mitä näemme itsessämme.
Voiko elämässä tulla vastaan oikeaa hottista, jos ei itse näe itsessään hottista lainkaan? Tai toisaalta, jos kuvittelee itsensä olevan täydellinen, voiko kukaan täyttää niitä vaatimuksia, joita täydellinen ihminen kumppanilleen asettaa? Kertooko mustasukkaisuus enemmän omista peloistani kuin toisen käytöksestä?
Moni parisuhde ja ihmissuhde voisi paljon paremmin, jos järjestäisimme ensitreffit itsemme kanssa. Tutustuaksemme itseemme tai päivittääksemme muistikuvamme siitä, millainen tyyppi se peilistä katsookaan. Se tyyppi saattaa olla muuttunut vuosien varrella. Se tyyppi saattaa haluta erilaisia asioita kuin nuorempana. Voisimme kenties ihastua itseemme uudelleen. Ja sen jälkeen on paljon helpompi ihastua muihinkin.
Susanna Isohanni
Painu vittuun!
Kun toinen ihminen täyttää kaksi ehtoa:
- Hän ylittää törkeästi rajan
- Hän on riittävän tyhmä ollakseen tajuamatta sitä itse
on parempi sanoa se suoraan:
– Painu vittuun!
Se tuntuu yllättävän hyvältä. Jos olisin tiennyt, olisin käyttänyt jo aiemmat tilaisuudet paremmin hyväkseni. Hymyilin viikon ajan kuin olisin saanut jotain suurta tehdyksi. Ilon korkki pomppaa pintaan, kun viha saa kouraista syvältä.
At 70 years old, if I could give my younger self one piece of advice, it would be to use the words ‘fuck off’ much more frequently. Helen Mirren
Miksi viisastua vasta katsoessaan elämäänsä taaksepäin, kun voi elää-täysii-nyt?
Mikko Taskinen
P.S. Jos tällainen avautuminen aiheuttaa myötähäpeää, ymmärrän täysin. Vähän kuin Lonely Island laulaa kappaleessaan I just had sex siitä, miten eka kerta oli niin riemullinen kokemus, että siitä täytyi heti rynnätä kertomaan isälle ja äidille. Mutta onhan jaettu ilo isompi ilo.
Paremmaksi tyypiksi 