Paremmaksi tyypiksi

PC

Kun joskus 90-luvun alussa kovaksi sanaksi tuli pc eli political correctness, moni kelpo porvari taputti valkoiseksi puuteroituja käsiään. Eikä syyttä: yhtäkkiä saattoi luvan kanssa eli kansan sivistysprojektina rajoittaa ihmisiä sanomasta mitä he ajattelivat. Siinä vaiheessako siirryimme ajattelun sanomisesta sanomisen ajatteluun?

Tarpeeseen tämä toki tuli. Kaikenlaiselle ääliömäisyydelle, rasismille, seksismille tai muuten vaan huumorin varjolla lausutulle härskille ennakkoluulolle saatiin työpaikoilla suitsia. Vai saatiinko?

Leikkaus vuoteen 2015 kertoo muuta:

Konsultti jakoi tuppisuiden neukkarissa puheenvuoron:

– No niin ja siitä eka enkeli jossa vessanpöntössä lenteli.

Toimitusjohtaja teki rohkean päätöksen psyykaten itseään:

– Ei tässä olla neekereitä!

Esimiehen sähäkämpi versio kuluneesta sananparresta kommenttina alaiselle:

– Ei taida nyt olla sullakaan ihan kaikki jutskut kammiossa.

Kovaa peliä täällä rajamaassa siis.

Ollaan ihmisten välisten valtasuhteitten ytimessä: mihin suostutaan ja mitä sallitaan. Miten huono huumori on vielä huumoria ja onko sekin parempi kuin ei huumoria ollenkaan?

Pakkaa sekoittaa lisäksi se, että ihan meidän tavallisten ihmisten lisäksi lähes jokaiselta työpaikalta löytyy persoonallisuuksia, joiden varjoja paraskaan rekryprosessi ei tunnista:

  • Harrastaja- ja ammattiloukkaantujat. Millään enkelten kielelläkään et kykene ilmaisemaan asiaa niin neutraalisti, etteikö siitä loukkaannuta tai oteta itseensä. Aivan selvästi olit niin puolueellinen!
  • Raaka-Raijat. Lupa ilmaista itseä suoraan ja kovaa välittömästi nousevasta reaktiosta. Pierun pidättelijät ovat erikseen!
  • Mimosat eli HSP:t. Kun ihoa ei ole, kaikki koskee ja sattuu. Olisi hienoa, kun edelleen voitaisiin puhua kukista ja mehiläisistä.

Ja koska kyse on ihmisten yhteisöstä, pc millä tahansa työpaikalla on rajankäyntiä:

  • miten virkistävää kun joku sanoo suoraan mitä ajattelee
  • miten tuhoavaa reaktiivinen suoraan sanominen on

Olennaiseen keskittyminen kaiken suhteen olisi helpompaa, jos työyhteisö kykenisi yhdessä lukemaan arvoja kuin ihanteita, askeleina parempaan. Eli työpaikalla elettäisiin kuin perheessä, jossa jokainen

  • saa olla omansa muttei toisten hyvinvoinnin kustannuksella
  • suostuu kasvamaan osassaan

Itsestään syntynyt työpaikan kulttuuri marinoi helposti kaikki mukaansa elleivät yhdessä sovitut arvot tarjoa riittävää selkärankaa yksilöille vetää rajoja sinne, minne ne kulloinkin kuuluvat.

Mikko Taskinen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: