Paremmaksi tyypiksi

Etusivu » Ei kategoriaa » Pelko jäytää sielua*

Pelko jäytää sielua*

Mitä täytyy tapahtua, että pelosta tulee lamauttava voima, ja epäluottamus ja epäluuloisuus ovat jatkuvasti kohollaan kuin verenpaine ja kortisoli?

Pari viikkoa sitten oli tällainen tavallista sotkuisempi tapaus. Tiimi oli saanut muutamassa kuukaudessa keskinäiset suhteensa siinä määrin solmuun, että minut kutsuttiin paikalle ”tekemään jotakin”.

Esimies oli omalla osaamattomalla toiminnallaan saanut tiiminsä täysin takajaloilleen ja vahvisti omia käsityksiään tilanteesta mielensä kellareissa. Tiimi oli lyöttäytynyt yhteen, vahvisti keskenään omia käsityksiään tapahtuneesta ja eristi esimiehen ulkopuoliseksi.

Muurit kohosivat koko ajan korkeammiksi, ruusun piikit pidemmiksi eikä yksikään ruusunen nukkunut enää kunnolla.

Kun katsoin heitä yksitellen silmiin, niissä oli nähtävissä loukkaukset ja loukkausten aiheuttama kipu, suojautuminen siltä (”Ei enää koskaan!”). Ja ympärille pystytetty muuri, jonka läpi saattoi hetkessä hyökätä, puolustautuakseen.

Silmät sielun peilinä, totisesti.

Pelko suojelee kivulta, mutta pelossa eläminen tuhoaa kaiken: työnilon, työilmapiirin, tuloksen ja ennen pitkää terveyden. Jokainen tietää, että jonkun on nostettava silmikko, jotta tilanteessa päästään eteenpäin.

Yritys saada heidät näkemään oma osallisuutensa tapahtumien kulkuun ei ottanut tulta. Uhriutumisen rooli oli jo omaksuttu. Varhaisempi puuttuminen tapahtumiin olisi säästänyt paljolta.

Ja kuitenkin – inhimilliset tunteet ovat pieniä ja selitykset suuria – kaikissa heissä näki sen parempaan pyrkivän tyypin, joka oli jyräytynyt heikkouden, avuttomuuden ja osaamattomuuden alle.

Tilanteissa, joissa lähdetään selkeästi alta nollan, pelkkänä oleminen on askel eteenpäin. Palataan perustoimintatapoihin, neutraaleihin kohtaamisiin. Vähitellen päästään siihen juhlavaan hetkeen, kun joku taas kykenee ottamaan vastuun toiminnastaan ja vaikuttamaan se lähtökohtanaan.

Siihen toivoisi itsekin aina yltävänsä.

Mikko Taskinen

*Rainer Werner Fassbinderin ankara klassikkoelokuva Angst essen Seele auf (1974), joka on järkyttävän ajankohtainen 40 vuotta myöhemmin. Elokuvassa jo keski-iän ylittänyt saksalainen nainen ja huomattavasti tätä nuorempi maahanmuuttaja rakastuvat ja joutuvat kohtaamaan yhteisön vihan ja eristämisen. Elokuvan yllättävä käänne on hieno.

Dialogin pätkä kyseisestä elokuvasta:

– Siivottomia sikoja. Ja miten ne elävätkin. Perheet yhdessä huoneessa. Rahaa ne vain haluavat.

– Ehkä asuntoja on vaikea löytää.

– Ahneita ne ovat. Ahneita, likaisia sikoja. Sitä paitsi naiset niillä vaan on mielessä.

– Mutta töitähän he ovat täällä tekemässä.

– Roskaa! Katsele rautatieasemalla. Pelkkiä vetelehtijöitä kaikki. Elävät meidän kustannuksellamme. Lehdissä lukee raiskauksista.

– … ja toisaalta en kestä enää. Ihmisten vihaa. Kaikkien. Kaikkien! Teeskentelen tietysti aina, etten välitä siitä mitään. Mutta pakkohan minun on välittää. Se vie minulta voimat. Kukaan ei katso minua enää suoraan silmiin. Kaikki vain virnuilevat inhottavasti.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: